Tällaista mainostusta nyt aluksi. Banneria painamalla pääset kaverini Nellin Orjalapsi -nimiseen blogiin.

Jeea, toinen kirjoitus jo blogiini. Tulin juuri miettineeksi, miksi ketään kiinnostaisi lukea elämästäni, paitsi ehkä tuttuja? Ajatus masensi hieman, mutta toivon jonkun silti lukevan tätä.. Lupaan kirjoittaa myös mielipiteitäni, runoja, novelleja, sun muita, jottette tylsistyisi kuoliaiksi lukiessanne omasta elämästäni kertovaa nettipäiväkirjaani.

Aamulla sainkin kyydin kouluun autolla, vaarini lupautui viemään, vaikka pidän myös kävelemisestä. Ensimmäinen tunti oli opinto-ohjausta ja olin melko innostunut, sillä saimme lehtiset, jossa kerrotaan valinnaisaineista jonkun verran, saan ottaa kaksi pitkää, kasille ja ysille, sekä kolme lyhyttä kasille. Ajattelin kahdeksi pitkäksi saksaa ja kuvista, lyhyiksi rajatietoa, valokuvausta (?ehkä) sekä kotitaloutta. Sen jälkeen oli maantietoa, väritettiin jotain karttoja, kuten tavallisesti. En voi sietää kyseistä ainetta, tylsää kuin mikä.. Huoh..

Äidinkielentunnilla opettaja palautti kirjoitelmamme, omastani, joka käsitteli musiikkia, sain kympin, olen tyytyväinen. Esitelmävuoroani sain vaihdettua helmikuulle. Toivon teidän kertovan, mistä aiheesta pitäisin esitelmän, sillä itselläni ei ole hajuakaan. Helpottaisi huomattavasti, jos ehdottaisitte jotain.

Kaksi viimeistä tuntia oli kemiaa, yhdestätoista yhteen, pääsimme siis yhdeltä. Käsittelimme kemiallisia reaktioita ja muutama koekin tuli tehtyä, sain maistaa salmiakkia, tosin emme valmistaneet sitä kunnolla vielä.

Päästyäni koulusta laahustin kotiin ja lähdin samantien jälleen vaarini kyydissä kaupungille. Kävin Anttilassa, josta mukaani tarttui saksalaislehti Bravo, syynä tietenkin se, että siinä oli TH-juliste, Billin ja Tomin lomalta. Harmi sikäli nuo lomakuvat, että kaikki kuvat ovat täysin salassa otettuja paparazzikuvia. Melko kurjaa, kun pojat eivät saa viettää edes rauhassa lomaansa, en kylläkään kiellä, etteikö noita kuvia olisi ollut kiva saada. Kunhan kiertelin, lopulta eksyin karkkikauppaan, kun äitini ja pikkusiskoni olivat samalla kaupungilla kun minä haahuilin yksinäni, sieltä tuli mukaan irttareita. Seuraavaksi käytiin antikvariassa, josta ostin kolme vanhaa Mix-lehteä, nyt sentään on jotain luettavaa tylsäksi viikonlopuksi.

Huh, olipas helpotus, ettei äitini pakottanutkaan minua ottamaan mitään matematiikan tukikurssia, se nyt tästä vielä puuttuisi.. Ennen koneelle tuloa kävin ulkoiluttamassa naapurin n. 1-vuotiasta lyhytkarvaista collieta. Melko kova se on vetämään ja kun lenkiltä palasin, oli hiki ja kylmä yhtäaikaa, heikotti ja nukutti. Otti vähän koville ehkä?

Viime maanantaina saimme kotityöksi tehdä 10 kuvaa kodistamme ja koota niistä eräänlainen "kuvakirja", se pitää palauttaa 13.2. Sain tehtyä tänään yhden työn, työnä oli siis haistella jonkun ihmisen hiuksia (älkää kyselkö, en ymmärrä itsekään :D) ja piirtää ne hiukset, sekä kirjoittaa jotain niiden hajusta. Omasta mielestäni onnistui suht hyvin, mutta kun sitä tarpeeksi katsoo, tulee jotenkin sellainen olo että "äh, ei tää ookkaan hyvä..", mutta mitäpä tuosta, arvostelen omia töitäni aina tuollatavoin.

Heips ja hyvää viikonloppua kaikille!

Pieni äsken väsätty konekirjoitelma tähän loppuun, toivottavasti pidätte:

MENETYS

Mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin? Tuo kysymys on niin tuttu ja niin monelle. Itse mietin sitä lähes joka päivä, tullen useimmiten siihen tulokseen, että paljon. Paljon olisin voinut tehdä toisin. Kenenkään elämä ei ole täydellinen, kukaan ei pysty tekemään kaikkea napilleen oikein niin, että kaikki olisi täydellistä, että kaikki olisi oikein. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Oma elämäni tuntuu olevan täynnä punaisella merkittyjä kohtia. Punaisella merkityt kohdat ovat olleet elämäni suurimpia virheitä ja vaikka olen nuori, tiedän tehneeni väärin monta monituista asiaa. Yksi punainen kohta kuitenkin kasvaa jatkuvasti elämässäni, kuulustelee minua päivittäin, ravistelee kuin hullua, jonka tahdotaan toipuvan. En aio toipua, en pysty. Enkä tahdokaan. Minä tein väärin, ja aion ottaa vastuun. Minä otan nyt vastuun.

 

Muistikuvani kuukaudesta, ovat hieman epävarmat, mutta olen lähes varma, että sain ensimmäisen oikean hoitohevoseni elokuussa 2006. Rakkauteni tähän kauniiseen ruunikkoon alkoi ensimmäisellä kerralla, kun ratsastin kyseisellä hevosella. Muiden tunteja seuratessani, joilla tämä tamma oli mukana aloin jo epäilemään, että hevonen oli kuumahko ja hieman vaikea hallittava, siksi minua jännitti aivan hulluna, kun opettaja kehotti meitä nostamaan jalustimet lyhemmiksi estetuntia varten. Tunsin suuren tamman sydämenlyönnit sen läpi. Minua jännitti.

Pelkoni oli kuitenkin turhaa, sillä tamma oli unelma, hypyt olivat suuria ja pehmeitä, se oli reipas ja iloinen, pientä suloista temperamenttisyyttäkin löytyi. Niinpä pyysin tuota hevosta hoitohevosekseni ja sainkin sen. En tiennyt silloin, olisinko voinut enää onnellisempi olla. Joka keskiviikko pyöräilin tallille kaverini kanssa ja hoidin ikioman hoitohevoseni. Hyvä on, valetta, se ei ollut ikiomani, sillä oli muutama muukin hoitaja ja siksi minulla oli vain yksi päivä viikossa rakkaani hoitamista. Mutta en välittänyt, se ei saanut harmittaa minua, sain olla tyytyväinen, että olin ylipäätään saanut oman hoitohevosen! Ensimmäinen vaikutelmani hevosesta karsinassa oli väärä. Hevonen  ei ollut maailman kiltein, se potki seiniä ja uhkaili, mutta kertaakaan se ei satuttanut minua, vaikka myönsin aluksi hieman pelkääväni.

Pian kuitenkin otin ohjakset omiin käsiini ja näytin tammalle, kuka oli pomo, hyvin se sen oppikin ja olimme suurin piirtein tasoissa. Sillointällöin jouduin sitomaan sen kiinni, koska muuten se ei pysynyt paikallaan, mutta pari kertaa sidottuani pärjättiin jo ilman sitomista. Oli ihana seurata, kuinka hevonen rupesi vähä vähältä luottamaan minuun. Luottamuksen ja ystävyyden ajatteleminen sen tamman kanssa tekee minut surulliseksi, sillä tekisin paljon saadakseni sen kaiken takaisin, saadakseni minulle tärkeän olennon takaisin. Tahdon sen takaisin, tahdon…

Vähä vähältä eräänlainen hieman epämukava tunne sisälläni kasvoi, kunnes se alkoi hallita minua. Päätin lopettaa ratsastuksen. Harrastus ahdisti minua, en enää uskaltanutkaan niin kuin ennen.

Vähensin käyntejäni tallilla, välttelin sitä.. Kunnes minun oli pakko jättää myös se tamma, jota olin hoitanut juuri ja juuri ehkä vuoden. Lähetin tekstiviestin tallitytölle, joka järjesteli hoitopyynnöt sun muut hevosten asiat ja kerroin tahtovani lopettaa. Se oli ohi, jokainen tavoite, jokainen saavutettu unelma. Kaikki oli ohi.

 

Siinä esimerkki omasta elämästäni, pieni kertomus siitä, missä kohtaa olisin tehnyt toisin. Omasta mielestäni oli virhe jättää niin hieno hevonen vain sen vuoksi, etten uskaltanut enää ratsastaa. Itseluottamukseni romahti pohjille ja tunsin itseni heikoksi. Minulla ei ollutkaan enää ketään, kenen luo mennä, ketä halata ja kenelle kertoa kaikki murheeni. Tuo samainen tamma oli myös yhdessä vaiheessa hevosklinikalla toisen lajitoverin potkaistua sitä, muutamat tallitytöt tokaisivatkin melko tyynesti, että se saatetaan lopettaa. Nyökkäsin vain nielaisten ja sanoin "aijaa.. harmi". Mielessäni kävin taistelua ja vasta ratsastustunnin jälkeen ollessani hoitamassa ratsuani annoin kyynelten tulla. Se kuitenkin selvisi, onneksi, ja on yhäkin tuolla samalla tallilla..

 

En nykyään sure enää niin kovasti, mutta välillä, kun tulen jälleen miettineeksi asiaa kunnolla, saatan itkeä vähän aikaa ja hakata päätäni seinään. Tuo hevonen oli elämäni valo, kun kaikki muu meni pieleen. Miksi, miksi tein niin? Miksi jätin minulle rakkaan otuksen? Itseni takia.

 

Juuri kuin olin ehkä saavuttanut sen luottamuksen..